Nuorisotyönohjaaja? Minä?!

Koska tämä on minulle hyvin tärkeä juttu, kirjoitan siitä nyt hiukan! Minulla on edelleen haaveissa saada tänne blogin puolelle enemmän pohtivia ja henkilökohtaisempia postauksia, mutta se on hieman haasteellista kun pitää paneutua enemmän ajattelemaan. Ja aikaahan kirjoittamiseen menee, kun siihen kunnolla ryhtyy. Ja minullahan se aika on tunnetusti kortilla useimmiten. :D Nyt kuitenkin aion vähän kirjoittaa siitä, miksi päätin lähteä opiskelemaan lapsi- ja nuorisötyötä ja vielä kristilliselle puolelle.

Olen saanut melko ateistisen kasvatuksen. Oikeastaan en ole saanut minkäänlaista kasvatusta liittyen uskoon tai Raamattuun. Meillä ei kotona puhuttu aiheesta ollenkaan, sivuutettiin ihan täysin. Äiti ilmoitti minut silti seurakunnan kerhoon kun olin noin 5-vuotias. 10-vuotiaana aloin myös käymään seurakunnan leireillä ja siitä kaikki oikeastaan lähtikin.

Ensimmäisen leirini vietin vuonna 2004 Törmälässä, jossa edelleen kaikki seurakunnan leirit järjestetään. Harmikseni en tänä kesänä päässyt juhlimaan Törmälään 10-vuotista leiriuraani koska olin töissä. :D Ensimmäiselle leirilleni lähdin ystäväni Tanjan kanssa ja siitä lähtien olemmekin olleet leirillä joka vuosi. Kesäleiri oli aina suurin piirtein vuoden kohokohta ja leireilystä tuli ihan älyttömän rakas juttu minulle, en voinut kuvitellakaan kesää ilman leiriä. Eikä sellaista kesää onneksi tullut, vaan vanhemmat jonottivat aina vuorokesinä puhelimella, että varmasti pääsimme leirille. Ei tarvitse varmaan sanoa että Ylivieskan Seurakunnan leirit olivat ihan älyttömän suosittuja? Ja ovat edelleen, kaikki leirit täynnä. :) Kasvoin teini-ikäni kesät Törmälässä, myös muina vuodenaikoina koska oli myös joulu-, talvi- ja kevätleirejä.

Vuosi 2009 oli viimeinen kesä kun tungimme Tanjan kanssa vielä leirille. Itkin verta sisäisesti kun tiesin sen leirin olevan viimeiseni. Olimme siis 12-14-vuotiaiden leirillä, tunsihan sitä itsensä jo siinä vaiheessa vanhaksi kun sinä vuonna täytettiin 15. Hauskinta oli se, kun käytiin nukkumassa yö kotona ja tultiin seuraavana aamuna takaisin Törmälään viettämään rippileiriä. Oli kiva lällätellä muille että hajotkaa kotiin leirin jälkeen, me tullaan takas Törmälään. ;) Ja kyllä se rippileiri olikin ikimuistoinen, voi luoja että oli parasta! Ja ihastuin kovaa yhteen poikaan ja oltiinkin leirin jälkeen jopa 2kk yhdessä. :''DD Nykyään tuo poika istuu jo pilven reunalla, RIP♥

 Meitsin rippiristi joka meni hukkaan parin viikon sisällä sen saannista! Ehkä se tippui kaulasta, harmitti kyllä kovin kun en saanut lahjaksikaan kuin tämän yhden. :( Onneksi jäi kuva muistoksi, en muuten muistaisi ollenkaan miltä koko risti näytti.

Riparin jälkeen mietin, että mitäs hittoa nyt. Tässä nämä leirit sitten oli. Enkö enää ikinä pääse Törmälään? Oli siis pakko lähteä isoskoulutukseen Tanja edelleen mukanani, vaikken tuntenutkaan itseäni lainkaan sopivaksi isoseksi. En tykännyt olla äänessä tai huomion keskipisteenä, ja juuri sellaisiahan isosten täytyisi olla. Noh, menin silti Keiskoon (kerhonohjaaja- ja isoskoulutus) enkä ole katunut hetkeäkään. Keisko oli mahtavaa aikaa ja isoshommista tuli yllättäen ihanaa hommaa ja nykyään tunnen olevani pesunkestävä, hyvä isonen joka osaa hommansa. Muistan kyllä kuinka kesällä 2010 olin vielä ihan pihalla ensimmäisellä leirilläni isosena. Siitä on kyllä kehitytty!

Vuodesta toiseen jatkoin isosena ja nyt olen käynyt isostelemassa yhteensä 8 leirillä. Oikeastaan aika vähän. O__O Nyt kesällä piti mennä mutta en töiden takia päässyt. Seiskaleirit on ihan nurkan takana ja sinne olen menossa! Jesss. Vaikka tosi lyhyitähän ne ovat. :D Kyllä ollaan jo siinä iässä että nuoremmilta kanssa-isosilta tulee kettuilua meille vanhuksille. ;) Kutsumanimiä ovat olleet esim. Kääpä ja Muinaisraunio enkä nyt millään muista muita. Yleensähän leireillä isoset ovat pääasiassa 1.-3. vuoden isosia ja minä olen siis 5. vuoden isonen, hups. Onneksi en ole ainoa!

Viime kesän riparin askarteluja. Tein niistä jääkaappimagneetteja. ^^

Nyt pääsen vihdoin siihen nuorisotyönohjaaja-asiaan. Kaikki tuo edellinen piti kirjoittaa, koska ilman noita tapahtumia tuskin olisin saanut päähäni ruveta tähän ammattiin, johon nyt opiskelen. Liittyy siis hyvin oleellisesti tähän. Vuonna 2012 olin poikaleirillä isosena ja tunsin itseni hyvin onnelliseksi. Ikinä ei ollut vielä ollut niin hauskaa isostelemassa. Ja se oli kuitenkin erittäin haasteellinen pikkupoikien leiri! Juttelin leirillä ohjaajien kanssa ja puheeksi tuli sitten heidän ammattinsa. He olivat opiskelleet Yhteisöpedagogeiksi Ylivieskan ammattikorkeakoulussa Raudaskylällä, ja jokin napsahti päässäni. Hitto nuo tyypithän ihan oikeasti tekee tätä työkseen, ne syö ja pitää hauskaa Törmälässä ja vetää sillä kuukausipalkkaa. :D Okei kuuluu siihen työhön varmasti muutakin, mutta pääasiassa se lasten ja nuorten toiminnan ohjaaminen ja tukeminen, heidän kanssaan oleminen.

Edessä oli vielä kuitenkin kaksi vuotta lukiota jäljellä koska venytin opiskeluni tarkoituksella neljään vuoteen. Ei muutakuin odottelemaan ja silleen. En pahemmin miettinyt muita aloja, tämä oli se mitä tahdoin tehdä. Kävin leireillä enemmän kuin koskaan ja vakuutuin aina vain. Tätä hommaa voisi oikeasti tehdä työkseen ja vielä nauttia siitä täysin rinnoin.

Halusin sydämestäni auttaa ja tukea lapsia ja nuoria. Mikään ei ole niin aitoa kuin lapset ja nuoret ovat. Mikään ei ole niin viatonta. Se on niin hienoa kun he elävät vielä tietämättöminä pahasta maailmasta ja ovat aitoja omia itsiään. Heidän kanssaan on mahtavaa olla, saa välillä hieman itsekin heittäytyä heidän tasolleen. Murheet unohtuu kun oleilee lasten ja nuorten kanssa. Saa välillä unohtaa aikuisten maailman. Sitten on niitä lapsia ja nuoria, jotka ovat pahan jo nuoresta iästään huolimatta nähneet: nuoria joiden vanhemmat ovat alkoholisteja, nuoria jotka on huostaanotettu, nuoria jotka ovat nähneet vanhempiensa kuoleman liian nuorena tai muuta kamalaa. Minä en kokenut lapsena mitään tuollaista (köh köh isäni on kyllä alkoholisti, mutta siitä en itse joutunut ikinä kärsimään koska vanhempani erosivat ollessani 2-vuotias) ja on kamalaa kun jotkut sen joutuvat kokemaan. Minulla oli niin kultainen lapsuus että toivon kaikille samanlaista. Äitini oli niin hyvä ihminen ja niin hyvä kasvattaja.

Josta voinkin rakentaa aasinsillan äitini kuolemaan. Olen niin positiivinen ihminen, että käännän senkin voitoksi. On niitä nuoria, joiden äiti tai isä sairastaa syöpää. Tai on ehkä jo menehtynyt sairauteen tai ihan johonkin muuhun. Minä tiedän täsmälleen miltä se tuntuu, sen olen käynyt läpi. Jos joku lapsi tai nuori käy läpi samaa, haluan ehdottomasti olla siinä. Vertaistuki on korvaamatonta. Tiedän myös nykyään, miltä tuntuu kun jompi kumpi vanhemmista on alkoholisti. Se rasittaa ja stressaa. On käsittämätön tunne kun toista vanhempaa ei enää ole ja jäljellä oleva läträä viinan kanssa ja tuijottaa vain omaa napaansa. Välillä havahdun muistamaan, että ystävilläni on vanhemmat jotka välittävät ja ovat mukana jokapäiväisessä arjessa. He auttavat ja tukevat. Minä en voi vanhemmilleni soittaa kun tarvitsen apua. Mutta onneksi on muitakin aikuisia. Mutta ei mikään niitä omia vanhempia korvaa. Ei muut aikuiset ole vastuussa toisten lapsista, en minä voi olettaa että joku toinen aikuinen olisi samalla lailla tukenani, niinkuin äiti oli. Joudun kasvamaan aikuiseksi niin kovaa kyytiä että välillä tunnen olevani nelikymppinen. Ihan pöllöä että monilla kuusikymppisilläkin on vielä äiti mutta minulla ei ole. Tässä asiassa minulla on sellaista elämänkokemusta mitä monilla ei ole vastakuin vanhana. Ja tämä on minulle etu tulevassa työssäni. Olen vielä niin nuori että muistan oman lapsuuteni ja teini-ikäni, olen samaa sukupolvea nykynuorten kanssa ja ymmärrän heitä. Minulla on myös vanhempien ihmisten kokemuksia, joita monellakaan ikäiselläni ei ole. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tottakai ottaisin äitini takaisin millä hinnalla hyvänsä ja olisin kuten muutkin ikäiseni, mutta koska se ei ole mahdollista, pitää vain tallata eteenpäin pää pystyssä ja kääntää surullisetkin asiat voitoiksi. Muuten ei tässä elämässä selviä.

 Toukokuussa isosten kokoontumisajoissa tehty isos-paita. Tuollaiset painetaan joka vuosi. :) Harmi kun en tänä kesänä päässyt käyttämään. Otan tuon sitten seiskaleirille!

Usko ei oikeastaan siis liity mitenkään siihen, miksi lähdin juuri kristilliseen opistoon. Seurakunnalla on vain ollut tosi hyvä olla, ja siellä olisi varmasti mukavaa myös työskennellä. En silti välttämättä halua juuri seurakunnalle, mutta tämä koulu mahdollistaa myös sen ja onhan se kiva, kun on enemmän työpaikkamahdollisuuksia. Jumala ei merkitse minulle oikeastaan mitään, mutta moni muu hengellinen asia kylläkin. En usko, että maailma on pelkästään tässä meidän näkösällämme, vaan jotain muutakin on. Se on ollut suurin asia, joka on auttanut käsittelemään äidin kuolemaa. Jos en uskoisi mihinkään, kaikki olisi monin verroin vaikeampaa. Olisi ihan hirveää, jos ajattelisin ettei äitiä enää ole olemassa missään muodossa, missään tilassa. Kaikki olisi sammunut kun ruumis henkäisi viimeisen henkäyksensä. Mutta minä uskon toisin.

Ja tässä sitä nyt ollaan, opiskelemassa yhteisöpedagogiksi! Leiriläisestä isoseksi ja isosesta nuorisotyönohjaajaksi vai miten se meni. Tai mitä työtä ikinä lähdenkään tekemään, en tiedä vielä minne erikoistun. Eiköhän se tässä pikkuhiljaa selviä tässä kolmen vuoden aikana. :) Mutta mahtavat kolme ja puoli vuotta varmasti tulossa! Ja meitsi valmistuu unelmien ammattiin, ainakin toivottavasti. ;)

 Hirveän ammattitaitoisen näköiset tulevat yhteisöpedagogit! Ja tämä on muuten erikuva kuin se edellinen. Ja tämän kuten edellisenkin pöllin luokkatoveriltani Juhalta hänen blogistaan johon pääset TÄSTÄ.

Jännättää julkaista näin henkilökohtainen postaus. Mutta sellaisia ainakin itse tykkään lukea ja arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat avata sydäntään. Joten ehkä minäkin uskallan. Herättikö ajatuksia? Kommentoi ihmeessä. :)