♥Umpilisäkeetön tyyppi täällä hei!

Varoitus, tooosi pitkä postaus! ^^" Ja katsokaas kun keksin hauskan jutun, otsikon eteen aina tuommoinen kiva sydän. Okei ei varmaan ollut mun idea, mutta ainakaan en ole pöllinyt sitä keltään! :D

Hellurei ja hellät tunteet! Ette kyllä ikinä arvaa millanen viikko mulla on ollu. Varmaan mun yks elämäni tapahtumarikkaimpia ja raskaimpia viikkoja, voi huhhuh sentään. Ja vielä kesäloman alkajais viikko, paskan vitut ole ollut mitään lomafiilistä täällä päinkään. :D

Maanantaina tärähti käyntiin intensiiviopintojakso "retki- ja leiritoiminnan kurssi". Maanantaina oli vain teoriaa mutta tiistaina lähettiin sitten Törmälän pihalle telttailemaan. Ei siinä, oli ihan kivaa mutta hajotin mun polven ja yö oli ihan kamala. Nukuin yhdestätoista neljään horteessa ja silloin piti herätä kipinävuoroon puoleksitoista tunniksi. Puoli kuudelta pääsi taas nukkumaan ja sain jopa unen päästä kiinni, ei paljon lohduttanut kun kasilta piti sitten nousta viimein ylös. Oli ihan kamalaa koska palelin mun kesämakuupussissa, kipinässä oli paskaa koska jouduin kyykkimään kipeän polven kanssa joka lonksui aina kun piti kyykistyä tai nousta ylös. Ja muutama hyttynenkin kävi kiusaamassa. Keskiviikkopäivä menikin sitten ihan koomassa ja odotin vain että pääsen kotiin nukkumaan. Ja nukahdinkin sitten varmaan jo iltakuudelta. :D Ja tosiaan, kesäloma alkoi! Ajattelin että käyn sitten seuraavana päivänä suihkussa kun haisen ihan nuotiolle ja metälle sun muulle. Onneksi tiistai-iltana saatiin saunoa ja peseytyä, sillä...

torstai-aamuna se riemu vasta alkoi. Heräsin aamukuudelta pahaan vatsakipuun ja ajattelin vain että on niin kova nälkä kun ei ole syönyt yli kahteentoista tuntiin mitään. Sain jotenkin vaihdettua sellaiseen asentoon että oli hyvä nukahtaa uudestaan. Yhdeksältä sitten viimein heräsin ja vatsakipu ei ollut kadonnut mihinkään. Söin eikä se mitään auttanut. Kaverin piti tulla kahville ja puhuttiinkin hänen kanssaan siinä vatsakivustani joka oli jatkunut jo viidettä tuntia. Hän kysyi että tuntuuko kipu alavatsassa oikealla, ja tuntuihan se juuri siellä kun oikein rupesin tunnustelemaan. Kaverini sanoi, että kantsii nyt soittaa päivystykseen, kun se saattaa olla umpilisäke joka on vaarallinen jos kerkeää puhjeta. Pakkohan se oli sitten soittaa aika Ylivieskan terveyskeskukseen ja ajan sain puoli kolmeksi iltapäivälle.

Laitoin sitten myös päivityksen Facebookiin ihanasta kesälomanalustani ja sinne tulvi heti kommentteja neliviisikuusikymppisiltä (:D) tuttaviltani, että jos se umppari tosiaan on niin nyt ei kannata leikkiä sen kanssa, ja että heti pitää soittaa ambulanssi eikä odotella sitä lääkäriaikaa sinne puoli kolmeen. Jos umpilisäke puhkeaa niin se on tosi vaarallinen. Pakko oli aikuisia ja viisaita kuunnella ja elämäni ensimmäistä kertaa soitin 112:een ja nopsaa sieltä ensihoito saapui paikalle. Mahaa tunnusteltiin, verenpaine mitattiin, syke mitattiin ja kysyttiin, että jos kipua pitäisi kuvailla asteikolla 0-10 niin mikä olisi. Vastasin että seitsemän. Sitten minut käskettiin tk:hon OMALLA AUTOLLA kun mulla kerran sellainen oli. En ollut kuulemma niin huonossa kunnossa että kannattaa lähteä ambulanssilla viemään. Ja ilmeisesti on tarkkaa noilla ensihoidon tyypeillä se että keitä ne kuljettaa, joutuu merkitsemään tarkasti koska numerohommat on tarkkaa. :D Siitähän tulikin pieni haloo tuolla mun Facebook-ketjussa (siellä oli kyllä semmonen keskustelu että!) kun mut pistettiin itse ajamaan vaikka olin tosi kipeä.

Pääsin kuitenkin hyvin tuohon terveyskeskukseen johon on tästä kämpiltäni ehkä puolisen kilometriä. Niinkin lyhyellä matkalla oli vähän ongelmia kun jalkojen nostelu polkimilla sattui. Mutta päivystykseen pääsin ja päivystäjä otti multa heti aulassa verinäytteen sormenpäästä. Onneksi en tiennyt vielä tuossa vaiheessa montako kertaa mua tullaan pistämään. :D Hän käski mun sitten mennä labraan ja siellä otettiin seuraava verinäyte suonesta. Hyi. Nää verijutut ei oo mun juttu.

Labrasta piti mennä takaisin päivystykseen odottelemaan ja sieltä joku hoitaja tuli hakemaan mua jonnekin huoneeseen jossa oli potilaita paareilla. Siellä sitten sain omat paarini ja makoilin niillä ja hoitaja mittasi taas verenpainetta ja sykettä. Ei mitään hajua mitä kello oli tuohon aikaan mutta veikkaisin jotain yhtä. Sai jonkin aikaa lääkäriä odotella ja sieltähän tulikin ihan hitoksen komea mieslääkäri. :D Siis mun kohalle pamahtaa aina joku komistus, ja aina silloin on joku perustarkastus ollut ja koplittu mahaa! Koitappa siinä olla fiksuna kun mallilääkäri painelee sun vatsaa ja tuijottelee silmiin. Juu. Taas kävi näin kun sattumoisin mahassa se kipu oli. Sitten se lääkäri meni seuraavan luo ja jäin taas odottelemaan.

Sitten taidettiin käydä pistämässä vähän lisää verta ja kipu mahassa alkoi olla pahempi. Oli hankalaa liikkua tai olla edes paikallaan. Seuraavaksi kuulin kun verhojen takana (se huone oli siis täynnä verhoja paarien edessä vähän antamassa yksityisyyttä) puhuttiin Oulusta ja ambulanssista ja sittenhän se hoitsu tulikin sanomaan että Ouluun tuli nyt lähtö, tuo maha pitää tutkia kunnolla ja että laitetaan tippaan. Vähän aikaa meni että meni asia kaaliin asti ja olin vaan että "AI LAITETAANKO MUT TIPPAAN APUA SAATANA" ja siinä sitten yritettiin kanyyliä saada vasempaan käteen, siihen käden päälle, ei mennyt kun kuulemma liian pienet suonet. Vaihtoi oikeaan käteen käsitaipeeseen ja sinne se piikki meni. Naminannaa, Sitten olinkin ekaa kertaa ikinä tipassa. Ja lääkärikin tuli vielä sanomaan että minut viedään nyt lanssilla Oyksiin. Jaa että tällanen päivä sitte, se umpilisäke taitaa oikeesti nyt vihotella!

Sieltä ilmestyi ne samat ambulanssimiehet jotka kävi meidän kotona ja niiden kyytiin menin. Huomasin siinä uusille paareille istahtaessani että edellisten paarien lakanat ihan veressä siitä kun se tippa laitettiin. Onneksi en katsonut kun sitä verta tuli näköjään niin paljon! Sitten sitä makoilua olikin edessä aika runsaasti. Matka Ouluun meni onneksi nopeasti, en ollut enää niin kamalan kipeä vaikka töyssyt tuntuivat aika pahalta mahassa. Se toinen ambulanssimies (komea sellainen) oli onneksi tosi kiva tyyppi ja höpistiin siinä kaikenlaista matkalla. Oli pakko kysellä ensihoitajan työstä nyt kun siinä semmoinen ukkeli istui vieressä. En tiedä kuinka usein potilaat kyselee niiltä juttuja, yleensä kai ennemmin ensihoitajat kyselee potilaalta niitä näitä, kuten "ootkos koulussa, missäs oot, monettako vuotta" ja blaablaablaa. Sillä saa potilaan ajatukset muualle. Mutta kun ei mulla ollut hätäpäivää, siis oikeesti naureskelin vaan itelleni sen ambulanssikuskin kanssa, miten paska tuuri voi olla näin kesäloman alkajaisiksi. Paitsi oikeasti ei voinut nauraa, piti pienesti hihitellä kun mahaan muuten koski. :D Kuulostin varmaan järkevältä.

Perillä ambulanssityypit veivät mut sitten päivystykseen ja sanoivat heipat. Päivystyksessä hoitaja tuli mittaamaan verenpaineen ja sykkeen (joo, taas, sitä tehtiin koko ajan). Se oli muuten mieshoitaja, kuka ajatteli aluksi naista? :D SÖPÖ mieshoitaja. Nojoo, täti tuli pitämään mulle seuraa kun asuu Oulussa ja onneksi tulikin, kun en arvannut ollenkaan miten kauan joudun odottamaan. En siis edes itse tiennyt missä olin ja mitä tapahtuu seuraavaksi ja milloin, ja täti osasi kertoa että ollaan nyt erityispäivystyksessä jossa potilaat on paareilla. Kiva kun ei kukaan kertonut! Muutenkin oli välillä vähän semmoista, että joku vain tuli ja sanoi että ottaa vähän verenpainetta tai verinäytettä muttei kerrottu, mihin tarkoitukseen ja miksi. En mää vieläkään tiedä, miksi niitä verenpaineita ja sykkeitä piti koko ajan ottaa ja niitä hiiskatin verinäytteitä. Kai se vaan pitää tietää jos ne arvot lähtee menemään ihan miten sattuu niin sitten tietää ettei ole kaikki ok. Mutta voisivat kertoa! Osa hoitajista kyllä oli tosi mukavia, mutta jotkut tekivät hommaa niin rutiinilla ja epäihmislähtöisesti että meinasi potuttaa. Kyllä sen näkee tuolla ollessa, kenestä on sairaanhoitajaksi/lääkäriksi ja kenestä ei.

Palataampa aiheeseen, odoteltiin tätini kanssa melkein kuusi tuntia päivystyksessä ennen kuin nimeni huudettiin. Onneksi täti oli mukana, olisin tullut ihan hulluksi siellä yksinäni maha kipeänä. Seura toi turvaa, varsinkin kun olen itse ihan pihalla kaikista sairaalahommista. Sain nukkuakin ihan rauhassa pari tuntia. Päivystyksessä tuntui myös että lämpö alkoi nousemaan, joten täti pyysi minulle särkylääkettä. Siitähän minä sitten simahdinkin kuin saunalyhty. :D Ja kun päätäkin särki kun en ollut syönyt koko päivänä muuta kuin aamupuuron siltä varalta jos joudun leikkaukseen, koska leikkausta ennen pitää olla monta tuntia syömättä.

Lääkärille päästiin vihdoin puoli yhdeksältä illalla ja siellä oli taas nuori ja söpö mieslääkäri. Taas kokeiltiin vatsaa ja otettiin verenpaineita ynnämuuta. Ehkä taas joku verinäyte, en muista kun niitä otettiin niin monta. Lääkäri lähetti minut gynekologiseen tutkimukseen seuraavaksi ja se oli kyllä semmoinen kauhistus että. Semmonen ihana tatuointihoitsujäbä vei mut sitten odottamaan! Ihan kamalaa mennä gynelle jo valmiiksi maha kipeänä ja huonovointisena. Ja kipeäähän sielläkin kävi, niin kipeää että parkaisin ja melkein itkin. Siis ihan kamalaa, koko reissun pahin kipu. Mutta mitään poikkeavaa ei löytynyt, joten gynekologiset vaivat sai sulkea pois. Voi että on kyllä välillä rasittavaa olla nainen. :D

Sitten odoteltiin taas lääkäriä joka oli laittanut homman eteenpäin päivystävälle kirurgille, joka päättää leikataanko vai ei, ja jos niin milloin, tulevana yönä (kello oli jo varmaan yli kymmenen) vai seuraavana aamuna. Odoteltiin kirurgia sitten ja hän tuli sieltä hienosti potkulaudalla. On niin iso sairaala että potkulaudoilla pääsee huomattavasti nopeampaa paikasta A paikkaan B. :D Ja sieltähän se pommi sitten tiputettiin reippaasti että joo, nyt leikataan! Vähän kokeili mun mahaa tökkiä siinä ja ulisin vaan. Ainiin sekin oli söpö mieskirurgi! On se jännä kun kaikki mieslääkärit on niin komeita.

Sitten tuli semmonen ihanan pirtsakka nuori naishoitaja kertomaan mulle mitä tapahtuu. Hän jäi jotenkin elävästi mieleen ja tuntui että jotain tuttuakin hänessä oli! Mutta en keksi mistä olisin hänet sitten tuntenut. Nooh, otettiin mun lävistykset pois ja hän auttoi mulle sairaalavaatteet ja leikkauspaidan päälle. Sitten sitä mentiin leikkaussaliin ties minkä mutkien kautta! En tajua miten ne hoitajat ja kaikki ei eksy siellä labyrintissä. Itse vielä maatessa on vielä enemmän sekaisin kun kärrätään ympäriinsä.

Leikkaussaliin päästiin ja sieltä löytyi lisää mukavia ja komeita mieskirurgeja. Onneksi ne oli niin kivoja ja hauskoja. Se kiva hoitsutyttö muuten sanoi niille kun tultiin, että on muuten järkyttävän rauhallinen potilas. En minä osannu pelätä yhtään ja päästelin vaan typeriä juttuja suustani ja koko päivän kaikki vaikutti niin huvittuneilta mulle. :D Oon kai niin idiootti ettei mennyt jakeluun että tässä nyt ollaan oikeasti menossa leikattavaksi. Nooh, ne kirurgit sitten sanoi että mieti vaan kaikkea kivaa mitä olisi kiva nähdä unessa. Ja sanoin sitten että juu, perhoset lentelee. Ja tokaisin vielä perään että no olis kyllä aika tylsää ja ne kirurgit repes. Höh. :D Eikä ees hauska juttu mut ehkä siellä on sitten kaikki muut potilaat aina ihan pelosta soikeita. Mutta olihan se jännää kun tiesi että seuraavaksi minut myös ekaa kertaa ikinä nukutetaan! En tiiä edes miltä hammaspuudutus tuntuu kun ei ole reikiä! Sekin ehkä huvitti kaikkia lääkäreitä kun olin koko ajan vaan silleen että kaikki on ihan uutta, en tajua mistään mitään mutta mikäs tässä ollessa, normipäivä.

Mulle laitettiin sitten naamaria naaman eteen, pidettiin siinä ilmassa ja sanottiin että täältä tulee nyt höyryä, saattaa tulla vähän jännä olo. Ja sitten laitettiin myös nukutusainetta, ilmeisesti sieltä tipan kautta jossa siis olin edelleen. Ja hieman joo jännä olo tuli siitä tipasta! Meni pää ekasta hänkäsystä ihan pyörryksiin ja sitten olikin jo taju pois. Jänniä nuo nukutus- ja puudutusaineet. Sanottiin jopa että voi tuntua hieman kirvelyä kun se nukutusaine menee, mutta menin jo siitä höyrystä niin sekaisin etten mitään kirvelyä tuntenut enää siinä vaiheessa. Ja niin oli Olli taju kankaalla.

Herääminen oli aika kamalaa. Muistan että näin jotain unta silmälaseista ja sitten selitin jotain niistä vielä kun heräsin, sitten jotenkin aloin havahtua ja kysyin että ollaanko me vielä leikkaussalissa. No eikun heräämössä oltiin ja oli aika inha olo itsellä. Ajattelin ensin että on varmaan kiva herätä hieman pöpperössä mutta ei tosiaankaan. Ihan kamalaa oli, ahdisti ja unikaan ei enää tullut. Olin vaan horteessa siinä ja sellainen hengityssysteemi oli nenässä. Ärsyttävän tuntuinen se oli kyllä. Jotenkin jäi inhottava olo hoitajistakin siellä heräämössä, mulla oli kurkku kipeänä eikä ääntä meinannut tulla ulos ja yritin kyselläkin jotain, ja hoitajat vaan kyselee vaikeita, kuten "sattuuko johonkin, onko huono olo????" No yritäppä siinä ihan horteisena pöpinä jotain järkevää vastata kun mielessä pyörii vaan että missä oon, miksi on näin paska olo, millon tää olo menee pois, yyyyh. Muistan kun mua lähdettiin kärräämään osastolle, välillä auoin silmiä mutta ihan pihalla siinä kyllä vieläkin oltiin.

Yhdeltätoista aamupäivällä alkoi olla jo semmoinen olo että tajunta alkaa taas toimia. Löysin lasit pöydältä että näin katsoa kelloa. Olin kyllä ihan hurjan väsynyt ja olo oli tosi heikko. Vessaan piti päästä ja hoitaja tuli mukaan, piti käyttää jotain ihmeellistä mummojen juttua josta sain ottaa tukea kun menin vessaan. Olo oli kyllä ihan kauhea ja mahaan sattui. Sain käytyä vessassa ja tuntui että pökerryn, oli pakko pistää vessan sängylle maate vähäksi aikaa. Sain taas semmoisen happinenäjutun naamalle ja sitten kun jaksoin, mentiin takaisin huoneeseen. Toisellakin vessakerralla hoitaja oli vielä apuna.

Sitten alkoikin toipuminen ja lääkkeiden syöminen. Ja taas otettiin verenpaineita ja sykkeitä. Ennen muuten inhosin sitä puristavaa tunnetta kun otetaan verenpaine, mutta nyt oon kyllä jo ihan tottunut siihen. Hyvää siedätystä kyllä siihen verinäytteiden ottamiseenkin. Osasin olla katsomatta kertaakaan kun pistettiin niin ei tullut huono olo, huh! Kerran nimittäin Ylivieskan labrassa tuli tosi huono olo ja meinasin pyörtyä.

Vessassa käyminen oli perseestä kun oli niin kipeänä. Ja kun joutui raahaamaan sitä korkeaa tippahöskää mukana. Ja ihmeen usein vessassa joutui vielä ramppaamaankin. Toipuminen lähti onneksi hyvin käyntiin, väsyin kyllä joka kerta jo siitä kun piti vessassa käydä tai syödä. Onneksi ruoka maistui ihan hyvin, paljoa en saanut kerralla alas mutta jotain kuitenkin. Oon aika helppo potilas siinä mielessä että pakotan itseni syömään vähän vaikkei ollenkaan olisi ruokahalua, kun meinaan panikoida sitä huonoa oloa ja heikotusta mikä seuraa sitten kun ei syö. :'D

Ensimmäinen toipumispäivä elikkä perjantai meni ihan kivoissa merkeissä muuten. Onneksi on älypuhelimet. Olin ihan koko ajan kiinni somessa kertomassa kavereille ja sukulaisille missä mennään ja koko ajan joku oli kyselemässä jotakin. Hyvä vaan niin oli tekemistä! Ja kyllähän sitä telkkariakin siinä kattelin. Ekana päivänä vaan alkoi tuntua inhottavaa kipua rinnassa ja koko yläkropassa, piti pyytää siihen sitten kipulääkettä. Ensinhän taas mitattiin verenpaineet ja sykkeet, onneksi ei missään ollut mitään häikkää ja kipu oli normaalia leikkauksen jälkeen. Kipulääkkeellä sitten kivut katosi ja nukahdin. Tätikin tuli mua katsomaan pari kertaa päivän aikana ja toi viinirypäleitä ja kuulokkeet. Onneksi otin jo kotoa lähtiessä laturin varulta laukkuun jos tuleekin lähtö!

Yöllä nukuin aika pätkittäin mutta ei kyllä mikään ihme kun päivisinkin nukuin niin paljon. Lauantaina aamulla tuntui taas inhottavaa kipua ja sain kipulääkettä. Sen ansiosta nukuin vähän niinkuin aamupalan ohi. :D Oli se aamupala koko ajan odottamassa ja vähän mua oltiin heräteltykin mutta kun ei vaan jaksanut. Puuroa en viitsinyt kylmänä syödä mutta ruisleipä maistui tosi hyvältä nälkäisenä. Lääkärikin kävi ja sanoi että tänään saa jo iltapäivällä lähteä jos tuntuu siltä. Ja niin täti kävi minut hakemassa puoli neljän aikaan ja lähdettiin Ylivieskaan päin. Voin jo huomattavasti paremmin. Enää ei heikottanut kuten edellisenä päivänä, ainoastaan haavakipua oli enää. Ilta tässä on mennyt mukavasti ja jaksoin tulla tätäkin raapustelemaan. :)

1. Ykan tk:ssa. 2. Inha tippa kädessä. :S 3. Leikkaushaava! Vielä en ole irrottanut lappua. 4. Leikkauksen jälkeinen päivä, kaikki ok!

Melkoista tajunnanvirtausta siis tämä postaus ja oon kirjoittanut tätä jo varmaan kohta pari tuntia, huhhuh! Joten pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä...  Mutta jotenkin aivot nyt tarvitseekin tätä kun kaikki tapahtui niin äkkiä ettei ole ehtinyt edes itse tajuta. Ja nyt oonkin yhtäkkiä umpilisäkeetön tyyppi. :D Oikeastaan hyvä että kaikki tapahtui niin nopealla tahdilla. En olisi ikinä torstaiaamuna mahakipuun herätessäni uskonut, että vielä samana iltana mut leikattaisiin. Pysyin tosi tyynenä ja rauhallisena tämän koko ajan eikä ole tullut vieläkään edes mitään järkyttymisitkuja, vaikka ajattelin aluksi että jossain vaiheessa pillahdan kun asia menee kaaliin. Ei ole mennyt kaaliin tai sitten olen muuten vain viilipytty kun itkuja ei ole tullut. :'D

Seuraavaksi pitäisi alkaa miettiä, miten pääsen maanantaina hakemaan tenttikirjoja ja esseekirjoja kirjastosta, kun kävelen kuin mummo enkä saa kantaa yli 2,5kg lasteja, en saa ajaa autoa ja on kolmen viikon ponnistelukielto. Pitää pyytää kyyti joltain! Voi olla että joudun tässä toipuessa kysymään opettajilta lisäaikaa joihinkin tehtäviin. :/

Tästä nyt tuli aika tarkka sairaalakertomus, alkuun toki piti kertoa vähän tuosta telttaretkestäkin. Kiva jos jaksoit lukea loppuun. ^^ Nyt alkaa tosissaan väsyttää joten voisi mennä kokeilemaan miltä tuo sänky tuntuu... Ja miten pääsen nousemaan siitä. Huomenna äitienpäivä ja mennään käymään mummulla! On myös pikkusiskon synttärit ja haluaisin käydä sielläkin onnittelemassa ja äidin haudalle olisi kiva viedä kukkia. Mutta ei puhettakaan mennä nyt minnekään haudalle mylläämään, pitää tehdä ihan oman jaksamisen mukaan. Harrin kotonakin olisi kiva käydä mutta ei nyt joka paikkaan voi keretä, varsinkaan kun en voi ajaa autoa ja liikkuminen on mitä on. Reväytän kohta haavani auki. :D

Ärsyttää myös painonpudotus toki! Pitää vaan yrittää syödä terveellisesti. Koska en voi todellakaan liikkua ollenkaan varmaan kuukauteen. :( Siis liikkua sillain liikunnallisesti ja rehkiä. Noo, jos olisin viisas, ottaisin nyt pientä taukoa siitä laihdutuksesta ja keskittyisin vain terveelliseen ruokaan ja toipumiseen. Mutta ärsyttää niin ärsyttää. Toisaalta voi olla ihan hyväkin että nyt joutuu väkisin olemaan paikallaan, Sitten on ihana taas lähteä liikkumaan kun pystyy ottamaan kehostaan kaiken irti! Ei sitä omaa terveyttään ja liikkumistaan osaa terveenä arvostaa, mutta heti kun on huonossa kunnossa, muistelee haikeudella sitä kun hetki sitten pystyi hikoilemaan ja rehkimään ihan kunnolla. Noh, maltilla tässä pitää mennä. :)