Kirje taivaaseen

Tänään on 20.3.2015. Minun piti kirjoittaa tämä jo 18. päivä, sillä silloin oli tasan vuosi siitä kun sinä lähdit. Ehdin kirjoittamaan vasta nyt, joten parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

 Vuosi sitten 18.3 oli siihen astisen elämäni raskain päivä. Sinä olit vakavasti sairas ja viimeiset päivät ennen poislähtöäsi olivat täynnä epätoivoa ja pelkoa tulevasta. Tiesinhän minä että se päivä joskus koittaisi, mutta ei siihen pystynyt varautumaan yhtään mitenkään. Romahdit niin äkkiä hyvin huonoon kuntoon, ettei sitä ehtinyt edes tajuta. Ja ihan yhtä äkkiä olit myös poissa.

18. päivän, tiistain, vietin terveyskeskuksessa vuoteesi vierellä. Olin siinä ihan koko päivän, vaikket puhunut mitään. Vielä edellisenä päivänä pystyit jotenkuten puhumaan ja jaksoit olla pieniä hetkiä hereillä, mutta tiistaina vain hengitit raskaasti, silmät kiinni etkä reagoinut mihinkään. Alunperin minun piti vain käydä aamulla, mennä kouluun ja tulla koulun jälkeen uudestaan. Mutta juuri kun olin lähdössä, sinä nousit hereille hätäisenä ja paniikissa, olit ihan muissa maailmoissa ja sinuun selvästi sattui. Oli pakko painaa kutsunappia ja hoitajat tulivat paikalle antamaan rauhoittavia. Samalla silittelin sinua, kun aloit pikkuhiljaa rentoutua ja silmäsi painua taas kiinni. Uni sai jatkua, mutta minä en enää uskaltanut mennä kouluun. Jäin koko päiväksi.

Sait vielä muutaman kohtauksen päivän aikana. Sinut piti pitää koko ajan hyvin vahvoissa lääkkeissä että kestäisit kivun. Vahvojen lääkkeiden takia et varmaan reagoinutkaan mihinkään. En tiedä nukuitko, vai kuulitko koko ajan kaiken mitä ympärilläsi tapahtui. Vieraita kävi tiuhaan päivän aikana ja he kaikki itkivät. Osa tuli illalla uudestaan. Lääkärikin kävi eikä osannut sanoa, miten kauan kestät. Sitä on vaikea ennustaa, henki voi lähteä ihan milloin tahansa. Päivistä se oli kuitenkin enää kiinni.

Illalla päätin jäädä sairaalaan yöksi. Tätini oli myös koko illan sairaalassa ja pikkuveli tuli myös käymään. Hänellä ei tainnut ollenkaan olla aavistusta, mikä tilanne on. Päätin lähteä nopeasti käymään kaupassa hakemassa iltapalaa, ja jätin pikkuveljen kahdestaan sinun kanssasi. Halusin, että saatte vielä tekin viettää luultavasti viimeisen hetkenne kahdestaan. Täti oli huoneen ulkopuolella puhumassa puhelimeen ja kertomassa sukulaisille, mikä tilanne on.

Koko kauppamatkan rukoilin mielessäni, että kestä vielä vähän aikaa, kestä vielä. Kun tulin kaupasta ja astuin hissistä vuodeosastolle, edessäni olivat heti veljeni ja tätini halaamassa. Joku aavistus jo kävi mielessä ja menin halaukseen mukaan. Ja sitten täti sanoi: "nyt se meni". Kaikki sumeni ja menin shokkiin. Lähdin melkein juosten käytävää pitkin ja huoneessasi oli enää pelkkä ruumis. Olit lähtenyt kun poikasi itki vierelläsi. Minusta tuntuu, että sen jälkeen annoit itsellesi luvan luovuttaa, kun olit saanut olla poikasi kanssa kaksin vielä viimeisen kerran.

Huoneessa oli ihan eri tunnelma. Hoitaja toi kynttilän yöpöydällesi ja kaikki itkimme. Sinä olit nyt lähtenyt jatkamaan eteenpäin. Tuntui kamalalta, mutta tuntui myös helpottavalta. Kaikki kipusi olivat poissa, ja pääsit sinne missä äitisi ja isäsikin olivat. He olivat varmaan vastassa. Olen onnellinen siitä, että joku oli vierelläsi pitämässä kädestä kun lähdit. Varmasti joku oli myös vastassa siellä toisella puolella. Sinun ei tarvinnut mennä yksin.

Vuoden aikana olen itkenyt monet itkut, eikä suru ole vielä hellittänyt. Surutyö on uskomattoman pitkä silloin kun elämän tärkein henkilö lähtee. Mutta onneksi tässä vuodessa on ollut myös hyvää: pääsin ylioppilaaksi, sain hyvän kesätyön ja pääsin haluamaani kouluun. Sellaisia asioita, jotka olisin halunnut kertoa sinulle kasvotusten. Mutta luulen että tiedät nuo asiat kuitenkin. Näet varmaankin kaiken sieltä missä olet nyt.

Minulla on kaikki hyvin täällä, vaikka ikävöinkin sinua joka päivä. Mutta ikävää helpottaa se, kun tiedän meidän vielä tapaavan. Jokaisen aika tulee joskus, osa vain joutuu lähtemään liian aikaisin. Tällä kertaa sinä jouduit.

Rakkaudella tyttäresi Olivia♥