Lepää rauhassa Äiti♥

Viikko postaustaukoa, ja tosi raskasta aikaa on ollut. Ylivieskalaiset lukijat on jo varmasti saaneet mun facebookin kautta tai muuta kautta saaneet tietää meidän perheen surusta. Eilen 18.3. äiti lähti parempaan paikkaan illalla puoli yhdeksän jälkeen.

En oo pitkiin aikoihin kirjoittanut tänne mun äidin syövästä mitään, ehkä joskus 2011. Joten kukaan teistä tuskin on miettinyt asiaa sen enempää koska en oo sitä ikinä hirveämmin esille ottanut. Äiti ei halunnut että siitä puhutaan ja oon kai kunnioittanut sen verran etten ole tännekään mitään kirjoittanut.
Mun on tässä oikeastaan koko ajan pitänyt kirjoittaa miltä musta tuntuu ja että mun elämässä on ollut viime kesästä asti meneillään koulun, kerhon vetämisen, kuoron, lehdenkirjoitushommien ja muiden pikkuduunien kuten lastenammausten lisäksi äidin saattohoito. En kyllä käsitä miten oon edes jaksanut...
Tai en nyt tiedä voiko sitä varsinaiseksi saattohoidoksi sanoa, koska viime vuoden heinäkuu-joulukuu meni niin hyvin ja äiti oli ilonen ja sai olla kotona ja pystyi tekemään vielä kaikkea, joitain fyysisiä rajoitteita oli kyllä koska raskaiden syöpähoitojen jälkeen ei ole kroppa enää entisensä. Tammikuussa asiat alkoi mennä huonommin ja pikkuhiljaa tässä on sitten menty huonommaksi vain. Kunnes eilen äiti pääsi lepoon.

Oon ollut siis viime viikolla paljon Ykan terveuskeskuksessa ja näin jälkeenpäin sitä aina ajattelee että olis pitänyt olla vielä enemmän siellä, vaikka joka päivä kävinkin. Mutta ei se auta, monesti läheisen lähdön jälkeen olo on se, että olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä toisin. Mummun ja papan menetin 2011 lopussa ja heidätkin syöpä vei. Suruaika on siis mulle jo tuttu juttu mutta äidin kuolema on pahin mitä ikinä voi tämän ikäisenä tapahtua. Ei auta voivotella, vaan käydä surua läpi ja jutella äidille taivaaseen. Ja papalle ja mummulle myös, että pitävät äidistä huolen♥

Jossain vaiheessa aion kirjoittaa enemmän näistä menneistä vuosista ja syövästä. Hassua kun oon tiennyt tämän postauksen kirjoittamisen tulevan jossain vaiheessa eteen, viime kesänähän se viimeistään varmistui. Ja tässä sitä nyt ollaan, ja tätä hetkeä oon odottanut ja pelännyt.

Mulla on ollut aivan mahtava tukiverkosto, pelkäsin oikeasti että jään yksin tämän asian kanssa mutta toisin kävi ja nyt nään että musta oikeasti välitetään. Kiitos kaikille ystäville kun ootte olleet mun tukena ja kysyneet vointia. Se riittää että jutellaan Whatsapissa ja kysellään miten menee ja miten jaksaa. Välillä voi muistakin asioista jutella, vaikka tämä tietenki on omassa mielessä päällimmäisenä. Pelkästään tämän asian murehtiminen kyllä masentaa ja pitää ainakin yrittää puhua välillä muustakin ja tehdä jotain piristävää.

 Äiti on nyt turvassa ja kivut ja tuskat on ohi♥ Kiitos kaikille tukijoille, ootte rakkaita!