Tänään tultiin sitten kotiin ja kunnon suru-uutinenhan täällä oottiki... Mun pappa on kuollu tänään puolenpäivän aikaan ja oli hirveetä tulla kotiin ku äiti itki. Ja oli hirveetä kuunnella ku pikkuveli itkee keittiössä niin lohuttomasti ettei mitään rajaa. Mä en oo ymmärtäny tätä asiaa vielä enkä tiiä millon ymmärrän. Psykologiassa joskus ollaan käyty kriisin vaiheita. Ensimmäinen on asian kieltäminen, sitten tulee se että tajutaan mitä on tapahtunu, sitte on käsitteleminen ja lopuksi sen asian hyväksyminen. Tai jotain sinne päin ainakin.. No mullahan on tuo ensimmäinen vaihe menossa enkä todellakaan voi ymmärtää että pappa ois muka kuollu. Tuntuu ettei niin vaan voi olla, etten muka enään ikinä puhuis sille tai tekis mitään muutakaan sen kanssa. Tietysti se on edelleen siellä Niemelänkylällä mummun kans asustelemassa ja kaikki on niinku ennenki. Jossain vaiheessa varmaan iskee tajuntaan se ettei mulla oikeasti oo enää pappaa. Ja pian "pääsen" mun elämän ensimmäisiin hautajaisiin... Oikeesti nyt MITÄ HELVETTIÄ MITEN NIIN MULLA EI OO ENÄÄ PAPPAA??? Tottakai mulla on pappa !
Ja se Niemelänkylällä oleva taloki menee varmaan nyt sitten myyntiin, en voi tajuta sitäkään. Oon kuitenki leikkiny siellä lapsuuden kesät ja talvet ja se talo on mulle tosi lähellä sydäntä. Mummu ei siellä varmasti enään yksin tuu asumaan, seki on jo sen verran huonossa kunnossa. Tätä hetkee mä oon pelänny pienestä asti, että toinen kuolee ja sitten joudutaan myymään koko talo pois enkä pääse sinne enään ikinä kattoon mummua ja pappaa. Ja entä se mummun mansikkamaa ja herneet???? Pappa ei tuo enää ikinä meille mansikoita eikä herneitä eikä mummun tekemiä hyviä ruokia eikä se tuu enään ikinä käymään täällä kattomassa meitä. Papalla on ollu tapana joka viikko tulla käymään meillä ja on se usein tuonuki meille jotain lappapuuroa tai semmosta. Ja nyt se ei tuu tänne enään ikinä. Ja nyt mä en enää pysty kirjottamaan enempää joten jätän tän tähän. Kysymyspostausta yritän saada tehtyä heti ku jaksan, kysymyksiä voi heitellä vielä näihin postauksiin.
Ompa kodikkaan näkönen talo!
VastaaPoistaOtan osaa, surullista :<
niin onki, ihana talo :))
VastaaPoistaja kiitos, pakko vaan koittaa jaksaa :((
Pärjäile!
VastaaPoistakiitos, koitan!
VastaaPoistavoi ei D: otan osaa.. pärjäile!
VastaaPoistaSaanko kysyä, vai onko liian henkilökohtasta, että oliko papallasi jotain sairautta, joka johti kuolemaan vai tuliko ihan puskista?
VastaaPoistaToisinaan omaisille ja läheisille voi tuntua helpommalta "ottaa kuolema vastaan", jos sitä on osannut jollain tasolla odottaa.
Mutta syvimmät osanottoni ja koita pärjäillä surusi kanssa! Elä kuitenkaan patoa sitä sisällesi, vaan puhu, itke, huuda, raivoa, tee mitä tahansa, jotta suru ei patoudu.
Sekä välttääksesi pahimman virheen, kehotan ajattelemaan, ettei sinun tarvitse lakata iloitsemasta asioista, vaikka surua onki nyt. Joka kerta kun naurat, sinun ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, että sinulla on hauskaa ja iloitset, vaikka pappasi on juuri kuollut.
Anonyymi: kiitos! kyllähän täällä ihan hyvin pärjäillään, en oo oikeen ymmärtäny koko juttua..
VastaaPoistaAnonyymi2: Sitä kuolinsyytä ei oo saatu vielä selville, saa nähdä joutuuko Ouluun asti että saadaa se selville.. :(
Ja kyllä, pakko se on surra surut niin ettei kaikki patoudu sisään, siitä ei seuraa mitään hyvää ja pahimmassa tapauksessa nuo henkiset jututhan voi muuttua fyysiseksi sairaudeksi ://
Ja mulla on ikävä kyllä just tuommosia tuntemuksia etten sais iloita mistään vaan pitäis vaan olla ihan angst. Kuulostaa siltä että säki oot kokenu joskus läheisen kuoleman :( Pitää koittaa myös iloita ilosista asioista mut välillä tietenkin tulee sitä itkua. Ja saa nähdä millon tää koko asia iskeytyy tajuntaan..
:((( kamalaa. sun täytyy vaan jaksaa ja oppia elämään asian kanssa. se vie aikaa mutta vielä jonain päivänä..
VastaaPoistaniimpä ! ja kuolema on luonnollista ja kaikkihan sen joskus kohtaa... mä en tiiä miten tuun joskus selviään kun mun äiti kuolee. mut toisaalta nää on helpompi kestää kun läheiset kuolee vanhoina ja ne on elämänsä eläny ja parempihan se niillekin on kun päästään sinne parempaan paikkaan. papallaki oli jo kaikenlaisia vaivoja... niin että varmasti se on nyt onnellinen siellä missä se nyt onkaan.
VastaaPoistaPakko kirjottaa tähänkin vielä, että pärjäile!! Asia on vaikea ymmärtää. Kuten ensimmäisessä kommentissa siinä sun tällä hetkellä uusimmassa postauksessa laitoinkin, että olen menettänyt molemmat pappani parin vuoden sisään.
VastaaPoistaNämä jutut nosti omat tunteet pintaan.
Vaikka tiesin molempien omien pappojen kohdalla, että lähtö on pian, ei siihen voi asennoitua. Aluksi itkin jo uutisesta että vaari on sairaalassa. Sen jälkeen ajattelin, että kohta hän on paremmassa paikassa, mutta kun se lähtö tuli, unohti kaiken mitä aiemmin oli ajatellut.
Pienenä oli itsestään selvyys että kaikilla on mummo, vaari, isä ja äiti, ehkä sisaruksiakin.
Vanhempana jotenkin kaikki tulee vain yhtäkkiä läsähtäen päin naamaa. Mutta elämä opettaa... :)
aijjatti: sanoppa muuta! ja tää tuli mulla nyt ihan puun takaa ja ihan liian äkkiä, koska pappa ei kuitenkaan niin huonossa kunnossa ollu. olihan sillä syöpä ja senkin hoito lopetettiin koska mikään ei auttanu... ja pappa on monta vuotta jo ootellu sitä sen kuolemaa ja valmistautunu siihen, ja kylläkai se on niin että nyt sillä on parempi olla. Ennen se tosiaan oli itsestään selvää että on mummut ja papat ja kaikki, mut nyt sitä rupes miettiin että joskus menetän myös mun äidin ja se on se kaikista kovin pala sitten.. mut kaikki kuolee aikanaan ja mua itteeniki jäädään tänne joskus suremaan.
VastaaPoista